Puhtaasti paras - Doping on petos

Viimeaikaisissa keskusteluissa kuin mediassakin on vatvottu paljon ammattilaisurheilussa vellovia dopingsotkuja ja puhdas urheilu on kokenut melkoisen inflaation ja syystäkin. Lähes viikoittain saa seurata miten milloin ketäkin urheilijaa ryvetetään lehtien palstoilla doping-epäilyjen tai jo varmistuneiden positiivisten testien vuoksi, eikä syyttä.

Olen halunnut kirjoittaa aiheesta jo pitkään, koska väistämättä olen saanut pohtia erinäisten maiden suhtautumista asiaan hyvinkin läheltä oman lajini sulkapallon tiimoilta. Nyt kun käynnissä on vielä dopingin vastainen Puhtaasti Paras – kampanja, ajattelin tarttua ajatuksesta actioniin.

Uskoin joskus nuorena vielä ehkä tietämättömyyttäni tai sinisilmäisyyttäni puhtaaseen urheiluun. Ainakin oman lajini sulkapallon osalta olin vakuuttunut, ettei kielletyillä aineilla ollut roolia pelissä. Tiettyjen lajien suhteen spekulointi dopingin yleisyydestä velloi kuitenkin jo tuolloin ja urheilijoiden puhtauteen oli vaikea uskoa. Valitettavasti sulkapallonkin osalta ajatukseni ovat muuttuneet vuosien varrella. On hyvä heti alkuun mainita fakta, että sulkapallossa on vuosien varrella tullut käryjä hyvin harvakseltaan. Kuitenkin ottaen huomioon lajin fyysisyyden ja sen, että dopingtestaus valitettavasti tulee aina askeleen jäljessä dopinginkäyttäjiä, olisi naiivia ajatella ettei aineita käytettäisi lainkaan. Omalta kohdaltani voin puhtaalla omalla tunnolla sanoa, että minulle ei ole edes ikinä tarjottu suoritusta parantavia aineita taikka vihjailtu mihinkään sen suuntaiseen. Tiedän varmuudella, että Suomessa sekä pelaamissani eurooppalaisissa liigoissa kielletyt aineet eivät ole arkipäivää. Päinvastoin dopingin vastaiseen työhön käytetään sekä seura- , liitto- että yksilötasolla paljon aikaa ja panostusta.  Silti on turha tuudittautua ajatukseen, ettei kiellettyjä aineita olisi. Jos dopingista ja dopingepäilyistä tehdään tabu, josta ei oman lajin kohdalla voi puhua, tehdään itseasiassa palvelus dopingille. 

Muistan että ensimmäinen dopingiin liittyvä asia, joka herätti ihmetystäni ja sai epäluuloni heräämään, tapahtui noin 12-13 vuotta sitten  Pekingissä Kiinassa. Olimme siellä pienen porukan kanssa treenileirillä noin kaksi viikkoa. Treenasimme paikallisen ehkäpä suomalaista urheilulukiota vastaavan joukkueen kanssa. Kyseiset pelaajat olivat nuoria parikymppisiä kolleja niin kuin mekin. Hyviä pelaajia, mutta johtuen hyvien pelaajien paljoudesta Kiinassa eivät he myöhemmin ikinä edes päässeet kokeilemaan siipiään isommilla areenoilla, puhumattakaan että olisivat päässeet kiertämään maailmaa Kiinan A-  tai B-maajoukkueen kanssa. Tutustuttuamme kavereihin ja löydettyämme jonkin sortin keskinäisen ymmärryksen englantia sönkkäämällä yksi kavereista kertoi, että heille annettiin vitamiineja suonensisäisesti joka viikko. Toki kyllähän vitamiinit varmasti näin erittyvätkin kehoon paremmin, mutta ihmettelin silloin ja ihmettelen tänä päivänä entistä enemmän, miksi kaverit, jotka käytännössä vain harrastavat sulkapalloa saivat suonensisäisiä vitamiineja. Kyseltyäni mistä vitamiineista on kyse paljastui lisäksi, ettei kyseisillä nuorilla pelureilla itseasiassa ollut aavistustakaan mitä he saivat. Lääkäri vain tuli paikalle ja vitamiinit annettiin. 

Itselläni ei ole faktatietoa siitä, mitä näihin nuoriin miehiin tuolloin pumpattiin. Ehkä vitamiineja ehkä jotain muuta, mutta antidopingtyön kannalta se mikä Kiinassa on yleisesti pielessä, on avoimuus. Tärkeintä on luonnollisesti se, ettei kiellettyjä aineita käytetä mutta yhtä tärkeää on se, ettei anneta ulospäin sellaista kuvaa että aineita mahdollisesti käytettäisiin. Antidopingtyö ei voi myöskään olla vain liiton tai joukkuelääkäreiden harteilla ilman jokaisen yksilön omaa vastuuta. Itselleni oli täysin käsittämätön ajatus, etteivät kyseiset junnu-urheilijat tienneet mitä heihin laiteteen. Mieleeni juolahtaa väkisinkin kysymys että jos Kiinan mittapuulla noin viidennellä tai kuudennella tasolla harrastetaan tämänkaltaista toimintaa, niin mitä todellisuus on ylemmillä tasolla ja huipulla? Luottamusta puhtaaseen kilpailuun ei ainakaan lisää se, että vanhan käytännön mukaan Kiinan maajoukkueen pelaajat valmistautuvat noin kuukauden verran tärkeimpiin arvokisoihin julkisuudelta salassapidettävässä paikassa eikä kansainvälisiä riippumattomia antidoping-testaajia päästetä maahan. 

Korean kisassa oli unohtunut "anti" tuosta doping sanan edestä aikoinaan.

Se seikka siis, että käryjä on harvakseltaan, ei valitettavasti tarkoita samaa kuin että laji olisi puhdas. Olen lukenut aiheesta sittemmin paljon ja faktahan näyttää olevan, että ainoastaan varomattomat tai ylimieliset urheilijat, jotka douppaavat saadaan kiinni. Myös sulkapallossa on toki tapahtunut käryjä joista viimeisimpänä ja isoimpana sen hetken maailmanlistan ykkösmies Lee Chong Wei jäi kiinni dexamethasone nimisen aineen käytöstä. En ole lukenut kokonaan monisivuista raporttia asiasta, jota käsiteltiin aina Amsterdamissa asti, mutta pääpiirteittäin homma meni niin, että Chong Wei kertoi saaneensa vaikutusvaltaisen miehen vaimolta jo useiden vuosien ajan pillereitä joista hän ei tiennyt, mitä ne sisälsivät. Vaikka arvostan kyseistä pelaajaa korkealle, on erittäin vaikea uskoa todeksi tällaista välinpitämättömyyttä pillerien popsimisen suhteen, kun tietää millä tarkkuudella muut treenaamiseen, lepoon ja ravintoon liittyvät asiat tällä tasolla hoidetaan. ”Vahingot” tai ”tietämättömyys” ei vain tässä asiassa vetele. Jos alamme uskoa huulirasvajuttuja ja painaa käryt ymmärtämättömyyden piikkiin, hyväksymme samalla dopingin. Kuriositeettina mainittakoon että malesialainen pyöräilijälupaus jäi kiinni samoihin aikoihin samasta aineesta, saaden 18 kuukauden kilpailukiellon. Lee Chong Wein kilpailukielto oli lopulta vain kahdeksan kuukauden mittainen, koska hän pystyi osoittamaan ettei tiennyt ottaneensa kiellettyä ainetta.Väkisinkin ihmetyttää mihin raja vedetään ja kuinka leväperäistä suhtautumista lääkeaineiden syömiseen suvaitaan. Urheilijan pitää aina tietää mitä kehoonsa laittaa. 

Huippu-urheilu on nykypäivänä todella raakaa touhua. Urheilun taso lajissa kuin lajissa nousee vuosi vuodelta ja huippu on entistä vaikeampi saavuttaa. Huippu-urheilussa myös liikkuu niin suuret rahat että punnittuaan riskin kokoa suhteessa palkintoon moni urheilija valitettavasti valitsee petoksen tien. Dwayne Chambers sanoi kirjassaan ”Race against me: My story”, (joka muuten on aivan briljantti teos entisen dopingurheilijan näkökulmasta kirjoitettuna), että palkinnon ollessa niin suuri - kaikki se menestyksen mukanaan tuoma kunnia unohtamatta taloudellista hyötyä - kävi myös houkutus hänelle lopulta vain liian suureksi. Tämä on tietyllä tavalla loogista. Elämässä yleensäkin pitää usein punnita riskin suuruutta suhteessa tavoiteltavaan etuun. Kirjassaan herra Chambers kuvaa muun muassa sitä, kuinka välttää joutumatta testatuksi silloin, kun tietää antavansa positiivisen näytteen. Monet kielletyistä aineistahan eivät paranna suoraan kisasuoritusta, vaan auttavat urheilijaa jaksamaan treenata treenikaudella epäinhimillisen paljon ja kovaa. Testausta on siis mahdollista yrittää välttää silloin kun aineet vaikuttavat. 

Mitä asialle on siis tehtävissä? Mielestäni dopingtaisteluun on kaksi muita ylivoimaisempaa tapaa: nostaa kiinnijäämisen riskiä muun muassa treenikauden testeillä sekä ankaroittaa seuraamuksia, jotta käyttö ei ole enää houkuttelevaa. Dopingrikkomuksista seuraavat rangaistukset pitäisi olla vain ja ainoastaan mallia elinikäinen kilpailukielto sekä lisäksi rikosoikeudelliset seuraamukset. Jos menestyt pörssisijoittajana sisäpiirikaupoilla ja häiritset epäasiallisesti markkinoita, ei kenellekään tule mieleenkään vain sulkea sinua pois pörssistä kahdeksi vuodeksi. Huippu-urheilussa on kyse suurista rahoista ja doping on petos, josta seuraa taloudellista hyötyä. Jokaisen urheilijan pitää tietää mitä suuhunsa tai suoniinsa kulloinkin pistää, eikä sattumuksille ja vahingoille jää tässä sijaa. 

Minua on testattu arviolta noin 50 kertaa urani aikana. Mukaan mahtuu niin normaaleja testejä kisojen ja harjoitusten yhteyksissä, kuin myös hieman erikoisempaankin aikaan suoritettuja testejä kuten esimerkiksi joulupyhien aikaan Tapaninpäivänä. Muistan kuin eilisen päivän tämän Tapaninpäivänä suoritetun testin. Olin katselemassa elokuvaa mukavasti kotisohvallani istuen kun oveen kolkutetaan. Menen avaamaan ja tapaan ovella kaksi henkilöä antidopingtoimikunnasta testilaukkuineen. Testaus ei katso aikaa tai paikkaa, mutta olin kieltämättä alkuun aika näreissäni joulurauhan keskeyttävistä vieraista. Onhan se melkoista, että olet alisteinen päästämään vieraat ihmiset kotiisi ajasta riippumatta ja keskeyttämään sen, mitä ikinä olitkaan tekemässä niin pitkäksi aikaa, että testien otto onnistuu. Tuolloin Tapanina muun muassa näytteenotto ei onnistunut ennen pientä nestetankkausta, ja kun halusin lisäksi myös katsoa kauan odotetun elokuvan, päädyimme lopulta katsomaan elokuvaa testaajien kanssa yhdessä. Mainostauoilla valmistelimme näytteenottoa ja täytimme papereita (tämä  tapahtui aikaan kun elokuvia katsottiin vielä televisiosta, eikä suoratoistopalveluita ollut). Mitään kiirettä testiä ei tietenkään ole suorittaa (nestetankkauksessa voi kestää..) kunhan testaajat saavat sinuun koko ajan yhteyden ja pääsevät valvomaan toimiasi. 

Elokuvista ja dopingista tuli mieleeni vasta katsomani dokumentti nimeltä ”Käry”. Siinä kerrotaan, kuinka harrastepyöräilijä halusi koettaa ennen vuosittaista kovaa harrastepyöräilykisaa kuinka paljon hänen suorituksensa paranisi, jos hän käyttäisi kiellettyjä aineita. Muutaman mutkan kautta hän päätyi tilanteeseen, jossa häntä oli aineiden käytössä neuvomassa Venäjän antidopinglaboratorion silloinen johtaja tohtori Grigori Rodchenkov, jolta pyöräilijä sai ohjeita miten käyttää aineita jäämättä kiinni. Kyseinen lääkäri oli myös pääosallisena Sotchin olympialaisten dopingtestauksesta. Dokumentin edetessä paljastui, että testauksen ohella komrat Rodchenkov johti myös venäläisten urheilijoiden systemaattista dopinginkäyttöä. Tämän kyseisen sopan jälkimaininkeina melkein koko venäläisten yleisurheilumaajoukkue suljettiin pois Rion kesäolympialaisista ja lähellä oli, ettei koko Venäjän olympiajoukkuetta suljettu olympialaisista. Luvut, jotka Rodchenkov paljasti niistä dopingia käyttävistä venäläisurheilijoista, jotka olivat saavuttaneet mitaleita aikaisemmissa kisoissa, olivat häkellyttäviä. Jos doping on näin systemaattista kuinka sitä vastaan voidaan menestyksekkäästi taistella?

Kaikille on varmasti tuttu taulukko, jossa esitellään miesten 100 metrin 30 parasta aikaa kautta aikain ja niiden urheilijoiden nimet, ketkä ovat kärähtäneet on merkitty taulukkoon punaisella. Jossei taulukko ole tuttu, voin kertoa että ainoastaan yhden juoksijan, Usain Boltin, nimi on vihreänä. Herää ihmetys siitä, voiko yksi urheilija olla todella se ainoa joukossa joka ei ole koskenut kiellettyihin aineisiin? Boltin ylivoimaisuutta toki voidaan selittää askeleen pituudella ja äärimmäisellä juonioritasosta saakka omatulla lahjakkuudella,  mutta listoja seuratessa ja tarkasteltaessa Jamaikan tallin doping-historiaa ei epäilyksiltä voi välttyä. Bolt juoksee Jamaikan lipun alla, samassa tallissa missä myös muun muassa Johan Blake (kärynnyt 2009, 4-methyl-2-hexanamine aineesta) ja Asafa Powell (kärynnyt 2013, Oxilofrine aineesta). Lista Jamaikan kärynneistä urheiljoista tuntuu loputtomalta. Onko tosiaan niin että tallissa, jossa urheilijat ovat lähes säännönmukaisesti käyttäneet kiellettyjä aineita, piti Bolt oman päänsä ja jatkoi juoksemistaan puhtaana uskoen niin lujasti itseensä että tiesi voittavansa muut vaikka toiset saivat ison edun kielletyin keinoin? Tahtoisin uskoa että näin on. Haluaisin uskoa, että Bolt on vain juoksijana niin ylivertainen ettei toista ole maailmassa ikinä ollut. Niin tai näin, kärsii hän joka tapauksessa vähintään välillisesti dopingleimasta, joka pikajuoksun ylle on asettunut. Palatakseni siihen mitä aiemmin Kiinan nuorukaisista totesin, ei ole ainoastaan tärkeää ettei aineita käytetä, vaan ettei anneta lajista, lajiliitosta tai tallista sellaista kuvaa että kielletyt aineet sallittaisiin tai ettei ilman niitä voi pärjätä. Yhden käry puhaltaa epäilyksen savua myös muiden ylle. Lisäksi huippujen säännönmukaiset kärähtämiset kyseenalaistavat junioreiden ajatusmaailmaa siitä, voiko puhtaana pärjätä.

Tältä pohjalta olen usein miettinyt miten pyöräily voi vielä kisat toisensa jälkeen säilyä olympialajina? Eikö vuosikausia dopingsotkuissa ryvettynyt laji sodi hieman olympiaperinteitä vastaan? Luettuani Lance Armstrongin apukuskin Tyler Hamiltonin kirjan en voi millään perustein uskoa pyöräilyssä olevan kovinkaan montaa puhdasta urheilijaa. Kirjassa kerrotaan erittäin tarkasti, mikä dopingaineiden merkitys on pyöräilyssä menestymiselle. Tyler Hamilton kertoo kirjassaan,  kuinka uskoi olevansa lahjakas ja päästyään suureen talliin uskotteli itselleen, että ei tarvitse kiellettyjä aineita pärjätäkseen, mutta tallipäällikön selvä viesti potkuista, jossei vauhti kovene sai hänetkin ylittämään tämän pyhän rajan. Hänellä oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: käytä kiellettyjä aineita tai etsi itsellesi uusi ammatti. 

Niin kauan kuin nuori urheilija vuosia lajille uhrattuaan törmää jossain kohtaa muuriin, josta hänelle ei anneta edes muuta vaihtoehtoa kuin doping muurin yli päästäkseen, ei dopingia tulla saamaan kitkettyä urheilusta. Siksi laajat, ei pelkästään yksilöurheilijaan, vaan koko hänen taustajoukkoihinsa ylettyvät seuraukset ovat välttämättömiä. Venäläisten yleisurheilijoiden poissulkeminen Riosta oli askel oikeaan suuntaan. Mielestäni asiassa voitaisiin olla vielä tiukempia. Kansainvälisten testaajien maahan pääsyn epäämisen pitäisi automaattisesti tarkoittaa kyseisen lajin maan edustajien poissulkemisen arvokilpailuista. Jos jollain maalla on useampia kiinnijääneitä urheilijoita, tulisi kyseisen alueen antidopingtoimikuntien toimintaa ohjata ja ottaa maa lähempään tarkasteluun. Urheilijan on toki otettava tekemisistään se suurin vastuu, mutta ei voida ajatella että se riittää.

Olen siitä onnekas, että pelasin urani Suomessa ja Euroopassa jossa asenteet dopingiin ovat oman lajini kohdalla terveellä pohjalla. Meitä urheilijoita valistetaan ja koulutetaan asioista, lääkärimme ovat hyvin tietoisia dopingsäännöksistä ja kiellettyjen aineiden listoista ja liittomme toimii puhtaan urheilun puolesta. Kyyninen voisi todeta tämän johtuvan siitä, että lajissamme ei vielä Euroopassa (toisin kuin Aasiassa) liiku suuria rahasummia. Houkutus pysyy pienenä. Ehkä näin, mutta sitä suuremmalla syyllä meidän tulee pitää huolta siitä, että lajin suosion kasvaessa saamme ylläpidettyä saman asennemaailman, jossa kielletyt aineet eivät yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Kun kukaan ei käytä, kun kaikki tuomitsevat ja kun vaihtoehtoa ei edes tuoda pöytään, on houkutuksista helppo kieltäytyä. Kun mietin taaksepäin sitä joulukuun iltaa kun istuin sohvallani testipurkki pöydällä odottaen, tiedän ärsytyksestä huolimatta, että tämä on se ainoa keino, jolla dopingia pystytään kitkemään. Säännönmukainen yllättävä testaus riippumattomien testaajien toimesta on välttämätöntä. Se testaus tulee vaan ulottaa joulupöytiin Kiinasta Jamaikalle jokaiseen maahan joka lähettää urheilijoita kansainvälisiin arvokisoihin. Samoissa kisoissa kisaavien urheilijoiden on alistuttava samoille säännöille. Taistelu dopingia vastaan voi tuntua taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Mielestäni meillä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja.  When there’s a will, there’s a way. Ja se tie on vain löydettävä. 

Ps. Haastan kaikki keitä asia suoraan tai välillisesti koskettaa suorittamaan Puhtaasti Paras – diplomin osoitteessa puhtaastiparas.fi.